Syksy on omenoiden aikaa. Omena on kaunis hedelmä ja maukas välipala, mutta se on kiinnostava myös sanana. Sanan historia kertoo myös itse hedelmän historiasta, ja lisäksi omena on malliesimerkki monikon genetiivimuodoista. Ja rakkaalla herkkupalalla on tietysti myös nimiväännöksensä!
Omaa sanastoa
Suomessa sana omena kuuluu omaan, vanhaan sanastoon. Asia on toisin esimerkiksi pohjoissaamessa, jonka omenaa tarkoittava eahppel (vaihtoehtoinen kirjoitusasu eppel) on lainasana pohjoismaisista kielistä, joko ruotsin sanasta äpple tai norjan sanasta eple.
Ero sanan alkuperässä näinkin läheisissä kielissä kuin suomi ja saame johtunee siitä, että suomenkielisellä alueella on perinteisesti kasvanut omenapuita, kun taas Saamenmaan karuissa oloissa on aina jouduttu turvautumaan tuontiomenoihin. Sekä hedelmä että sen nimitys ovat siis saamessa lainaa, suomessa omaa tuotantoa.
Monikon genetiivi
Kun suomen kielen monikon genetiivin päätteitä opetetaan ulkomaalaisille, esimerkkinä käytetään usein juuri omenaa. Sehän voi saada minkä tahansa suomen viidestä monikon genetiivin päätteestä. On aivan yhtä oikein sanoa omenoiden, omenoitten, omenien, omenojen kuin omenainkin. Valinta jää kielen käyttäjän vastuulle; tosin eniten näkee käytettävän kolmea ensiksi mainittua vaihtoehtoa. Lisäksi omenassa on se helppous, että sanan vartalo ei muutu taivutettaessa miksikään: se on aina omen-.
Lempinimiä
Omenan yleisin lempinimi lienee omppu. Etelä-Kymenlaaksossa se kylläkin esiintyy muodossa omppo, mutta väännöksen muodostamisen pääperiaate on kuitenkin sama. Stadin slangissa omenasta esiintyy muun muassa muotoja fiblu, fibeli, fiblari ja fibu. Nuo sanat ovat syntyneet ruotsissa käytettävän fikon-salakielen myötä, jolloin kantasanana on ollut ruotsin äpple.
Kieliluotsi toivottaa kaikille oikein herkullista syksyä omenoiden, omenoitten, omenien, omenojen ja omenain parissa!
Omena taipuu maukkaasti sekä suussa että paperilla.
