Englannin alkeiskursseja pitäessäni olen huomannut, että monille suomalaisille tuntuu olevan hankalaa ääntää englannin f, w ja v oikein englantia puhuttaessa tai luettaessa. Kuulumisia englanniksi kyseltäessä yksi jos toinenkin ilmoittaa olevansa viiniä vastaamalla: ”I’m wine”, vaikka oikea muoto tietysti olisi äffällinen ”fine”.
Jos kuitenkin kyseisten äänteiden ääntämistä harjoitellaan vain yksittäisiä äänteitä käyttämällä, ongelmaa ei ole tai se on huomattavasti pienempi. Mikähän noissa äänteissä on niin vaikeaa? Onko suomen ja englannin ääntämisen välinen ero juuri näiden äänteiden kohdalla todellakin niin iso ja hankala ongelma?
F samanlainen suomessa ja englannissa
F-äänne on täysin samanlainen labiodentaali sekä suomessa että englannissa. Se on soinniton spirantti, jota äännettäessä ilma suhisee huulten ja etuhampaiden välistä ulos. Sen tuottamisessa yksikseen, ilman mitään kontekstia, en ole juurikaan havainnut vaikeuksia opiskelijoiden keskuudessa. Sen sijaan englanninkielisissä sanoissa f voi yhtäkkiä muuttua hyvin vaikeaksi ääntää, kuten myös yllä oleva esimerkki osoittaa. Mystistä.
W englannissa oma äänteensä
W voi kyllä hyvin olla hankalampi tapaus suomalaiselle, sillä suomen kielessä vastaavaa äännettä ei ole. Kyllähän suomessakin joskus näkee kirjoitettua w-kirjainta, esimerkiksi nimissä, mutta yleensä suomen w ääntyy aivan tavallisena v:nä.
Siitä kielii sekin, että suomessa v ja w aakkostetaan yleensä keskenään sekaisin, aivan kuin ne olisivat yksi ja sama kirjain/äänne. Tuo ajattelutapa taitaa tosin vähitellen olla muuttumassa englanninkielisten sanojen työntyessä arkikieleemme yhä enemmän ja enemmän.
Ehkä suomessakin w on pian oma, erillinen äänteensä? Ruotsissa vastaava kehitys on kuulemma jo melko pitkällä, ja siellä on jo suurelta osin luovuttu v:n ja w:n ymppäämisestä yhteen aakkostamisen yhteydessä.
Englannissa w on siis aivan omanlaisensa, erillinen äänne. Se on u-mainen, bilabiaalinen puolivokaali, joka muodostetaan huulia pyöristämällä. Puolivokaaliksi kutsutaan äännettä, joka äännetään vokaalimaisesti mutta joka kirjoitetussa tekstissä käyttäytyy konsonantin tavoin, ja juuri sellainen englannin w onkin.
V:t usein erilaisia
Myös v-äänteissä on eroja suomessa ja englannissa, vaikka molemmissa kielissä äänne onkin labiodentaalinen. Suomen v on käytännössä aina puolivokaali, ja myös englannin v voi käyttäytyä puolivokaalin tavoin joissakin yhteyksissä.
Varsinaisesti englannin v on kuitenkin soinnillinen spirantti, soinnittoman f:n soinnillinen pari. F:stä sen erottaa oikeastaan vain se, että f:ää äännettäessä ei käytetä äänihuulia, v:n ääntämisessä sen sijaan käytetään.
Suomeen verrattuna englannin v ääntyy huulilla jonkin verran terävämpänä kuin suomen puolivokaalinen v. Suomen ja englannin v:n välinen ero on siis usein ilmeinen, joskaan ei ihan aina.
Jännityksen piikkiin?
Edellä kuvatun perusteella on melko mahdotonta sanoa, miksi f, v ja w menevät suomalaisilta usein keskenään sekaisin englantia puhuttaessa. Syy ei varmastikaan voi olla itse äänteissä, ei ainakaan täysin. Niinpä syitä pitänee etsiä jostain muualta.
Eräs miespuolinen sukulaiseni kertoi minulle taannoin oman äänteiden sekoittumiseen liittyvän kokemuksensa. Hän oli ollut englanninkielisessä työhaastattelussa muutaman ulkomaalaisen haastattelijan tentattavana. Kun sukulaiseltani oli kysytty, onko hänellä perhettä, hänen oli ollut tarkoitus vastata: ”Yes, I have a wife.” Sen sijaan hän olikin hermostuksissaan vastannut: ”Yes, I have five.” Haastattelijat olivat kuulemma vilkuilleet hämmentyneinä toisiaan ja jatkaneet sitten haastattelua kysymällä, mihin uskontokuntaan sukulaiseni viisine perheineen kuuluu.
Ehkä jännitys voisi selittää myös muiden suomalaisten ääntämisvaikeudet? Vieraan kielen puhuminen jännittää varsinkin aloittelijaa, eikä silloin ole ihme, että toisiaan lähellä olevat äänteet sekoittuvat keskenään.
Usein puhuja on kuitenkin tietoinen siitä, että tietyn sanan ääntämiseen tarvitsee äännettä, joka on hieman erilainen kuin suomessa. Silloin ei ole ihme, jos valitsee vieraiden äänteiden joukosta hätäännyksissään väärän.
Harjoituksen puutetta?
Toinen mahdollinen selitys voisi olla se, että sekaantumisongelman aiheuttajana on yksinkertaisesti vain noiden kolmen äänteen samankaltaisuus. Suomessahan käytetään normaalipuheessa yleensä vain suomalaista puolivokaali-v:tä; f on suomessa melko harvinainen ja w suorastaan olematon.
Emme siis ole tottuneet siihen, että meidän pitäisi käyttää niin paljon toisiaan muistuttavia äänteitä jopa samassa sanassa. Pahimpia äännettäviä suomalaisille lienevät edellä mainitussa esimerkissä esiintyneet five- ja wife-tyyppiset sanat, joissa juuri nuo vaikeat äänteet ja niiden välinen ero ovat pääosassa.
F, w ja v äännetään suunnilleen samassa paikassa huulten tienoilla, vaikka niiden ääntämistavassa onkin eroja. Äidinkieleltään suomalainen englanninpuhuja saattaa kyllä tietää ja tiedostaa äänteiden väliset erot periaatteessa. Häntä ei ehkä edes jännitä englantia puhuessaan. Silti f, w ja v saattavat sekoittua toisiinsa, sillä ne eivät tule suomenkieliseltä luonnostaan. Ratkaisuna tähän ongelmaan lienee vain harjoittelu. Mitä enemmän englantia puhuu, sitä vähemmän äännesekaannuksia tulee.
Mikä avuksi?
Muita syitä äänteiden sekoittumiselle on vaikeaa keksiä. F:n, w:n ja v:n ääntämistekniikkahan ei ole mitenkään hankala, ja ilman kontekstia äännettynä äänteet yleensä ääntyvät hienosti ja aivan oikein. Siispä jännitys nurkkaan, rohkeutta ääntämiseen ja paljon puheharjoittelua! Silloin f:t, w:t ja v:t alkavat soljua kauniisti oikeissa paikoissa vähitellen. Harjoitus tekee mestarin myös tässä asiassa!
Kirjaimet f, w ja v menevät äännettäessä helposti sekaisin.
