Väitetään, että mitä enemmän kielessä on vokaaleja, sitä kauniimmalta se kuulostaa. Väite voi hyvinkin pitää paikkansa kieltä kokonaisuutena ajateltaessa, mutta esimerkiksi runonpätkän tasolla teoria ei yllättäen ehkä toimikaan.
Yksipuolisuus rumentaa
Hyvänä esimerkkinä teorian toimimattomuudesta on seuraava, ääneen luettavaksi tarkoitettu runonpätkä, joka näkyy alla ensin englanniksi, sitten suomeksi ja viimeisenä ruotsiksi:
Island, island, grassy island
grassy island’s bride
Saari, saari, heinäsaari
heinäsaaren morsian
Ö, ö, hö ö
hö ös mö
Vokaalipitoisin noista on tietysti tuo viimeinen, mutta onko se myös kauneimman kuuloinen? Monen ihmisen mielestä asia on juuri päinvastoin. Ö:tä pidetään rumana vokaalina, ja koska se on vielä ainoa runonpätkässä esiintyvä vokaali, koko runonpätkä särähtää hieman korvaan. Voi silti olla, että vastaavanlainen runonpätkä ei herättäisi ihastusta, vaikka siinä olisikin käytetty jotain muuta vokaalia kuin ö:tä. Pelkästään yhden vokaalin käyttö ei vain kuulosta niin kauniilta kuin vokaalien vaihtelu.
Sanatasolla paljon kaunistavia tekijöitä
Liika on siis liikaa myös kielen elementtien kauneutta määriteltäessä. Vaikka esimerkiksi suomen sanoissa on paljon vokaaleja, kauneutta niihin tuovat myös pehmeät konsonantit sekä vokaalien ja konsonanttien onnistuneet yhdistelmät.
Mutta kyllä suomestakin löytyy ainakin yksi sana, jossa on vain yksi konsonantti ja sen jälkeen seitsemän vokaalia peräkkäin, eikä sana kuitenkaan kuulosta ainakaan minun korvaani mitenkään erikoiselta; ei erityisen kauniilta eikä rumalta. Se sana on hääyöaie. Tosin erään alaskalaisen opiskelukaverini mielestä juuri tuo sana on suomen kielen kaunein.
Hollantilainen suomen kielen opiskelija puolestaan oli ehdottomasti sitä mieltä, että suomen kaunein sana on jäätelötötterö. En tiedä, vaikuttiko mielipiteeseen myös sanan merkitys, mutta vokaaleja tuostakin sanasta löytyy. Myös sanan pituus, joka voi luoda hauskan kuuloisen rytmityksen ulkomaalaisen korvaan, saattaa vaikuttaa sanan kauneuteen. Eikä ulkomaalaisittain eksoottisen kirjoitusasun merkitystäkään pidä unohtaa.
Lauseissa kokonaisuus ratkaisee
Sanatasolta lausetasolle siirryttäessä huomio kiinnittyy enemmän vokaalien ja konsonanttien yhteispeliin. Kuten yllä oleva esimerkkikin osoittaa, pelkästään vokaalit eivät riitä siihen, että kieltä pidetään kauniina. Eräs japanilainen ihasteli aikoinaan Suomen radion säätiedotuksesta tuttua lausahdusta Alavilla mailla hallan vaara. Se oli hänen mielestään jotain todella kaunista.
A, i ja l sointuvat kieltämättä hyvin yhteen ja tekevät lauseesta mukavan pehmeän ja rullaavan. Olisiko vaikutelma erilainen, jos lause olisikin yksikössä, jolloin a olisi lauseen ainoa vokaali? Luultavasti. Siinä tapauksessa lause kuulostaisi tylsältä ja olisi jo lähes samaa sarjaa ruotsinkielisen runonpätkämme kanssa.
Kohtuus kaikessa
Vokaalien rooli kielen kaunistamisessa ei siis olekaan ihan niin yksiselitteinen kuin usein oletetaan. Tutkimustulokset antavat ymmärtää, että yleisesti ottaen vokaalipitoinen kieli (kuten suomi tai italia) kuulostaa kauniimmalta kuin konsonanttipitoinen (kuten tšekki tai puola).
Kieltä pienemmäksi pilkottaessa asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin. Konsonanttikielistäkin voi löytyä kauniita sanoja ja äänneyhdistelmiä, kun taas jotkut, vain muutamaa äännettä sisältävät vokaalipitoisen kielen lauseet voivat yksitoikkoisuudessaan kuulostaa tylsiltä ja jopa rumilta.
Tässäkin tapauksessa on siis hyvä muistaa vanha viisaus: kohtuus kaikessa, myös vokaalien käyttämisessä!
Monet ulkomaalaiset pitävät jäätelötötteröä kauniina ja eksoottisena sanana.
Kirjoitukseen on jätetty 2 kommenttia:
Eräs ulkomaalainen aikoinaan sanoi että kuulostaa niin kauniilta, kuin runo, radion säätiedotuksissa usein toistettu:”Alavilla mailla hallanvaara”.
Artikkelin kirjoittaja
Onhan suomi tosiaan aika hieno kieli, kun noinkin arkisen asian saa kuulostamaan runoudelta! 🙂