Suomessa vietetään vuoden aikana monenlaisia juhlapäiviä. Osa niistä on kirkollisia (esim. joulu), kun taas joidenkin juhlapäivien tarkoituksena on nostaa valokeilaan jokin tietty ihmisryhmä (esim. äitienpäivä) tai tapahtuma (esim. itsenäisyyspäivä).
Lisäksi on juhlapäiviä, jotka kohdistuvat periaatteessa vain yhteen tiettyyn henkilöön mutta käytännössä kuitenkin myös johonkin laajempaan kokonaisuuteen (esim. Aleksis Kiven päivä, joka on samalla suomalaisen kirjallisuuden päivä).
Toivotusongelma
Jouluna on tapana toivottaa hyvää joulua ja vappuna hauskaa vappua tasapuolisesti kaikille. Mutta entä nuo pelkkää tiettyä ihmisryhmää koskevat tai kohteeltaan epäselvät juhlapäivät? Kenelle toivotukset tulisi milloinkin osoittaa? Onko pahakin moka toivottaa hyvää mitä tahansa juhlapäivää kenelle tahansa? Tässä ongelmassa esiin nousee melko yleinen kielen kontekstiin liittyvä haaste: missä tilanteessa saa sanoa mitäkin?
Sukupuoleen viittaavat juhlapäivät
Äitienpäivä, isänpäivä, naistenpäivä… Juhlapäivän kohteena on siis ainoastaan toisen sukupuolen edustajia. Kuulostaisi ehkä hieman typerältä toivottaa hyvää naistenpäivää hyvin maskuliiniselle miehelle. Ja jos toivotuksen kohdistaisi naismaiseen mieheen, se voitaisiin helposti tulkita loukkaukseksi.
Sukupuolen lisäksi äitien- ja isänpäivässä on tärkeää naisen tai miehen rooli: juhlapäivä on tarkoitettu vain sellaisille, joilla on lapsia. Sukupuoleen viittaavissa juhlapäivissä ongelma näyttää siis ratkeavan helposti: äitienpäivää toivotetaan vain äideille, isänpäivää pelkästään isille jne.
Subjektiivisesti vai objektiivisesti?
Äitien- ja isänpäivään liittyy kuitenkin yksi ongelma: onnitellaanko äitejä ja isiä subjektiivisella vai objektiivisella perusteella? Jos isänpäivää vietetään porukassa, johon kuuluu kolmen sukupolven isiä, kenelle viedään lahja?
Omalle isälle tietysti, se on selvää ja kiistatonta. Ja isoisä saakoon myös jotakin, vaikka hän ei juuri minun isäni olekaan. Mutta lahjaa ei viedä isoveljelle eikä myöskään pikkuveljelle, vaikka heillä molemmilla olisi lapsia.
Onko tässä siis sukupolvien kuilu: vanhempia sukupolvia muistetaan mutta ei omaa eikä missään nimessä nuorempia? Vaikka he kaikki olisivatkin isiä? No, toki veljilleenkin voi toivottaa hyvää isänpäivää, mutta kun tarkemmin ajattelee, eikö sitä periaatteessa voisi toivottaa kaikille läsnäolijoille sukupuolesta ja roolista riippumatta? Yhdessähän sitä juhlitaan ja yhtä hyviä herkkuja nautitaan!
Kohderyhmältään hämärät juhlapäivät
Entäs sitten nämä ”keksityt” juhlapäivät, joita kukaan ei ikinä tunnu edes muistavan, sillä ne eivät ole vapaapäiviä? Kun ne nyt kuitenkin ovat kalenteriin merkittyjä liputuspäiviä, niitä pitäisi kaiken järjen mukaan juhlistaa ja toivottaa muille.
Jos Kiven Aleksis olisi elossa, hän olisi ehdottomasti se, joka saisi lahjat Aleksis Kiven päivänä. Mutta koska hän on ollut vainaa jo kauan, ketä pitäisi nykyisin muistaa lokakuun 10. päivä? Silloinhan on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä, joten eikö luonteva valinta toivotuksille olisi kuka tahansa suomalainen nykykirjailija? Tai kirjallisuudentutkija tai äidinkielenopettaja tai joku muu kirjallisuuden kanssa tekemisissä oleva ihminen?
Liian hankalaksi menee. Eivätkö näitä epämääräisiä liputuspäiviä saisi juhlia ihan kaikki ja eikö niitä saisi toivottaa kenelle tahansa? Päivän varsinainen pääjehu kun on joka tapauksessa jo historiaa.
Kaikkea kaikille
Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä selvemmältä se tuntuu. Mielestäni voisi olla sallittua esittää päiväntoivotukset aivan kaikille, oli juhlimisen kohde sitten kuka tai mikä tahansa.
Äitien- ja isänpäivät pitäkööt lahjojen suhteen sukupolvien välisen kuilunsa ja tilannetajua käytettäköön huolellisesti kriittisissä kohdissa, mutta periaatteessa kenenkään ei pitäisi loukkaantua siitä, että hänelle toivottaa hyvää äitienpäivää, juhannusta, Aleksis Kiven päivää tai ruotsalaisuuden päivää. Niinpä Kieliluotsikin toivottaa kaikille lokikirjansa lukijoille oikein hyvää isänpäivää!