Suomessa on viime päivinä virinnyt ehkä jopa yllättävän kiihkeä kieliaiheinen keskustelu, kun Aamulehti ilmoitti aloittavansa kielellisesti sukupuolineutraalin linjan muun muassa tittelien suhteen.
Ilmoitus on poikinut kommentteja puolesta ja vastaan sekä poliitikoilta, kieli-ihmisiltä että tavallisilta tallaajilta. Asiaan tunnutaan suhtautuvan erittäin jyrkästi, olipa kyseessä sitten kumman linjan kannattaja tahansa.
Muutos joka tapauksessa
Minun mielestäni on oikeastaan ihan sama, onko jonkun titteli lakimies vai juristi tai palomies vai pelastaja. Kiinnostavampaa on tarkkailla, millä tavalla kieli muuttuu. Se nimittäin muuttuu joka tapauksessa.
Jos sukupuolineutraalit tittelit otetaan laajempaankin käyttöön, kielen sanasto muuttuu. Jos taas vanhat tittelit kuitenkin jostakin syystä jatkavat voittokulkuaan, kieli muuttuu kaikesta huolimatta. Ai että miten niin muka? Ainakin semanttisesti.
Lautasmalli
Sukupuolineutraalista kielestä käytävää keskustelua seuratessani mielessäni on pyörinyt lautanen-sanan historia. Kysymyksessä on nimittäin melko lailla siihen rinnastettavissa oleva ilmiö. Lautanenhan oli aikoinaan pieni, neliskulmainen laudankappale, jonka päältä syötiin ruokaa.
Vaikka lautanen esineenä on muuttunut aikojen kuluessa sekä materiaaliltaan että muodoltaan, puhumme edelleen lautasesta sen vanhalla nimellä. Emme ehkä edes tajua, että lautasen nimessä on jotakin ristiriitaista, mutta jos tajuamme, nimi kertoo meille myös esineen historiasta: ennen vanhaan lautaset tosiaan olivat lautaa.
Sama pätee titteleihin, jos niitä ei muuteta sukupuolineutraaleiksi: Joskus 80 vuoden päästä saatetaan yhä puhua palomiehistä, vaikka ammatissa toimisi hyvin paljon myös naisia tai vaikka robotteja. Silloin ei ehkä edes tajuta, että tittelissä mainitaan mies. Mutta jos joku tajuaa sen, nimi kertoo hänelle myös historiasta: ennen vanhaan palomiehet tosiaan olivat kaikki miehiä.
Semantiikka kunniaan
Oikeastaan minua kiehtoo ajatus, että tuo sukupuolineutraaliin kielenkäyttöön siirtyminen ei saavuttaisikaan suurta suosiota. Siinä tapauksessa suomen kieli säilyttäisi samalla Suomen historiaa tehokkaammin ja näkyvämmin kuin silloin, jos sanastoa muutetaan kovin usein. Tietoa vanhoista tavoista ja käytännöistä siirtyisi jälkipolville ikään kuin vahingossa.
Kieli on elävää ja muuttuvaista joka tapauksessa, myös ihmisten huomaamatta. Siksi kielen omille muutoksille olisi hyvä jättää tilaa.