Usein kuulee, että ”poliitikko on pakotettu vaikeisiin ratkaisuihin”. Hyvää suomea tuo lause ei kuitenkaan (ainakaan yleensä) ole. Se, että on pakko tehdä jotakin, ei nimittäin ole sama asia kuin että on pakotettu tekemään jotakin.
”On pakko” on perinteinen suomalainen rakenne, joka tulee jokaisella natiivipuhujalla selkäytimestä. Sen avulla siis kerrotaan, mitä on aivan välttämätöntä tehdä. Se, kenen on pakko tehdä, ilmaistaan genetiivillä: minun on pakko, meidän on pakko, poliitikon on pakko jne.
Merkille pantavaa on, että vaikka on pakko, pakottamassa ei välttämättä ole kukaan ihminen. Välttämättömyys saattaa johtua pelkästään tilanteesta tai olosuhteista.
”Pakotettu” taas tulee pakottaa-verbistä. Se, kenet on pakotettu tekemään, ilmaistaan akkusatiivilla (joka monissa sanoissa näyttää nominatiivilta): minut on pakotettu, meidät on pakotettu, poliitikko on pakotettu jne. Persoonapronominien yhteydessä näkee ja kuulee usein myös muotoja olen pakotettu, olemme pakotettuja jne.
Pakottaa-verbiin liittyy periaatteessa kuitenkin aina joku, joka pakottaa tai muuten määrää niin, ettei valinnanvaraa ole. Esimerkiksi ryöstäjä voi pakottaa uhrin antamaan rahat aseella uhaten, jolloin uhri on pakotettu tyhjentämään taskunsa.
Ja toki rikolliset tai muut kelmit voivat – ainakin yrittää – pakottaa myös poliitikkoja vaikeisiin ratkaisuihin. Silloin tuo alussa mainittu esimerkki onkin aivan kelvollinen.
Suomessa pakottamistapaukset ovat kuitenkin onneksi melko harvinaisia. Siksi emme myöskään ole pakotettuja käyttämään rakennetta kauniissa kielessämme!
