Suomessa numeroon ei lisätä taivutuspäätettä, jos sen sijamuoto näkyy viereisestä sanasta. Mutta jos taivutusmuoto pitää laittaa näkyviin, miksi kolmeatoista on 13:a ja neljäätoista 14:ää – mutta kolmeakymmentä 30:tä ja neljääkymmentä 40:tä? Mikä logiikka siinä on?
Numeroissa 11–19 on kaikissa sama loppuosa: -toista. Se on kaiken lisäksi taipumaton, eli ainoastaan lukusanan alkuosa taipuu: viidentoista, kahteentoista, kahdeksastatoista, kuudessatoista. Siksi numeroon liitettävä taivutuspäätekin käyttäytyy sanan alkuosan – eli taipuvan numeron – mukaan: 15:n, 12:een, 18:sta, 16:ssa. Sen sijaan ”-toista” jököttää aina lopussa muuttumattomana.
Myös kymmenluvuissa on kaikissa samanlainen loppu: -kymmentä. Se kuitenkin taipuu normaalisti: viidenkymmenen, kahteenkymmeneen, kahdeksastakymmenestä, kuudessakymmenessä. Tässä tapauksessa siis sanan molemmat osat taipuvat ja numeroon liitetään sijapääte loppuosan – eli kymmentä-sanan – mukaan: 50:n, 20:een, 80:stä, 60:ssä.
Kyllä siinä siis logiikka on. Pitää vain muistaa, että luvut 11:stä 19:ään käyttäytyvät eri tavalla kuin muut!
Kirjoitukseen on jätetty 2 kommenttia:
Tuttu juttu. Ei muistaakseni opetettu koulussa. Oli pakko opetella aikamiehenä. Numeroiden taivutus oli osattava ammatin puolesta. Olin nuoruudessa urheilutoimittaja. Jutan opit olisivat olleet tarpeen nuorempana. Ei enää.
Artikkelin kirjoittaja
Kiva juttu, että asia on hallussa! 🙂