Ylioppilaskirjoitukset herättävät keskustelua lähes joka vuosi, milloin mistäkin syystä. Eikä se ole mikään ihme, sillä kirjoituksilla on suuri merkitys monen nuoren jatko-opiskelupaikkaan ja sitä kautta myös tulevaisuuteen.
Yle uutisoi keskiviikkona 19.3.2014, että englannin kirjallinen ylioppilaskoe oli osan tämän kevään abiturienttien ja lukion englanninopettajien mielestä aivan liian vaikea. Opiskelijoilta tuli muun muassa sellaista palautetta, etteivät yo-kokeet mittaa englannin kielen osaamista vaan kierojen kysymysten tulkitsemistaitoa.
Myös Ylen haastattelema, kokeen testimielessä tehnyt Englanninopettajat ry:n puheenjohtajana ja tamperelaisessa Tammerkosken lukiossa englannin lehtorina toimiva Jaakko Mäki oli sitä mieltä, että koe oli vaikea ja että se oli suunnattu aivan huippuopiskelijoille.
Uutista varten haastateltu opetusneuvos emeritus Kalevi Pohjola, joka on ollut laatimassa englannin kielikoetta 30 vuoden ajan, kertoi, että yksi kielikokeen tarkoitus on nimenomaan pystyä erottelemaan hyvät opiskelijat keskinkertaisista. Pohjola myös mainitsi, ettei kaikkia kokeessa esiintyneitä sanoja tarvitsekaan ymmärtää, vaan tärkeintä on ymmärtää tekstien kokonaisuus.
Ylen uutisesta käy myös ilmi, että ylioppilastutkinnon kielikokeen vaikeustasoa on nostettu parin vuoden takaisesta, sillä kevään 2012 koetta pidettiin taannoin tehdyn selvityksen mukaan turhankin helppona.
Opiskellaan oikeita asioita
Mielestäni on toisaalta oikein hyvä asia, että opiskelijoilta vaaditaan kielitaidon suhteen paljon ja että kielten ylioppilaskokeiden taso pidetään korkealla. Kun kokeet ovat haastavia, se pakottaa opiskelijat myös panostamaan kielten opiskeluun tosissaan. Nykypäivän globalisoituneessa maailmassa hyvällä kielitaidolla pääsee nimittäin pitkälle.
Jos esimerkiksi katsoo avoimia työpaikkoja, todella monessa työtehtävässä vaaditaan nykyään vähintäänkin hyvää englannin kielen taitoa. Suomen näkökulmasta olisi tärkeää osata myös muun muassa ruotsia ja venäjää, mutta ei muidenkaan kielten osaamisesta haittaa ole.
Mielestäni ei kuitenkaan ole aivan yhdentekevää, millaisia asioita kielen opiskelemisessa painotetaan. Onko esimerkiksi tärkeämpää osata kaikki englannin kieliopin poikkeuksen poikkeukset vai olisiko hyödyllisempää vain pystyä hoitamaan tosielämässä vastaan tulevat arkiset asiat asianmukaisesti?
Olen kieliä opiskellessani huomannut itse usein sen, että jos opiskelussa painottaa liikaa kieliopin ja erikoisemman sanaston osaamista, myös tosielämässä vastaan tulevissa tilanteissa pyrkii aina muodostamaan kieliopillisesti ja sanastollisesti turhankin hienoja lauseita. Sen takia kynnys vieraan kielen käyttämiseen kasvaa yleensä suuremmaksi, pahimmillaan jopa niin suureksi, ettei vierasta kieltä uskalla käyttää ollenkaan.
On myös mahdollista, että kieliopillisesti täydellistä ja sanastollisesti hienoa kieltä käyttävää ihmistä pidetään tärkeilevänä henkilönä, joka vain haluaa päteä kielitaidollaan. Tai sitten kieliopillisesti ja rakenteellisesti täydellistä ja/tai sanastollisesti rikasta kieltä käyttävän ihmisen asia ei vain tule ymmärretyksi, kuten Yhdysvalloissa vieraillessani sain yllätyksekseni huomata – tavalliset paikalliset ihmiset kun käyttivät itse koko ajan hyvin yksinkertaista englantia, jossa ei ollut tietoakaan kielellisistä hienouksista eikä erikoissanastosta.
En kuitenkaan halua vähätellä kieliopin ja sanojen tuntemuksen tärkeyttä millään tavalla. Kieliopin hallitseminen ja sanavaraston laajuus ovat tärkeä osa kielitaitoa, mutta mielestäni niitä painotetaan toisinaan turhankin paljon vieraiden kielten opiskelussa.
Kielten varsinaisten ammattilaisten, esimerkiksi kääntäjien, on toki syytä osata vähäpätöisemmiltäkin tuntuvat kielioppisäännöt ja muut kielen hienoudet, mutta ehkäpä vielä lukio-opiskelijoilta ei tarvitsisi vaatia poikkeuksen poikkeusten ja kaiken maailman vaikeiden sanojen osaamista.
Suullinen ilmaisutaito kunniaan
Minua on usein myös mietityttänyt, mittaavatko kielten ylioppilaskokeet opiskelijoiden kielitaitoa kokonaisvaltaisesti. Niissähän painotetaan sanasto-, kielioppi-, kirjoitus- ja kuullunymmärtämisosaamista, mutta miten on suullisen ilmaisun laita? Suullisen osuuden lisäämistä osaksi ylioppilaskoetta on kyllä suunniteltu jo pitkään, mutta suunnitelmat ovat kaatuneet ilmeisesti lähinnä resurssipulaan.
Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että vieraan kielen puhumisen osaaminen on ihan yhtä tärkeää kuin kielen kirjallinen osaaminen. Vaikka osaisi kirjoittaa vierasta kieltä hyvin, se ei todellakaan tarkoita aina sitä, että myös suullinen kielitaito olisi hyvä.
Lisäksi kirjallinen koe sorsii sellaisia henkilöitä, joille kirjoittaminen on hankalaa, vaikka heidän suullinen kielitaitonsa olisi kuinka hyvä. Etenkin englannin tapauksessa, jossa kirjoitettu kieli on (erityisesti suomalaisten näkökulmasta) niin erilaista kuin puhuttu, erot nousevat usein selvemmin esille kuin kielissä, joita ”lausutaan niin kuin kirjoitetaan”.
Menestyä voi monella tavalla
Nykyinen ylioppilastutkintomenetelmä ei ole täysin ongelmaton eikä aina kovinkaan tarkoituksenmukainen tosielämää ajatellen. On kuitenkin täysin ymmärrettävää, että opiskelijat täytyy pystyä laittamaan jollakin tavalla paremmuusjärjestykseen. Ilman paremmuusjärjestystä jatko-opiskelupaikkojen jakaminen olisi hyvin hankalaa.
Tosielämässä ei kuitenkaan kannata tuijottaa kovinkaan paljon ylioppilaspapereihin ja niiden arvosanoihin, sillä todellinen osaaminen punnitaan aivan muulla tavalla. Vaikka et olisikaan tai sinusta ei koskaan tulisikaan monen ällän ylioppilasta, voit silti menestyä elämässäsi aivan yhtä hyvin. Kaikki on vain sinusta itsestäsi ja asenteestasi kiinni!
Ylioppilaan tunnistaa ylioppilaslakista.
